Täällä on ollut hiljasta kun KESÄ! Ei voi olla kovin kurjaa kun on niin kuuma ja hiki ettei mitään pysty tekeen, ei ees miettiin. Ja kun ei oo kurjaa, mikään ei pakota kirjottamaan. Tänne on näköjään ainakin tähän mennessä tallentunut lähinnä niitä hetkiä ja päiviä, kun kaikki on huonosti ja elämä potkii.

Tosin yksi maailmankaatava juttu on: ystävän vauva, josta kaikki (läheiset ainakin) oli kovasti innoissaan, esikoinen, syntyi hätäsektiolla maanantaina ja viettää nyt aikaa teho-osastolla tutkimuksissa. Lääkäri oli keskiviikkona sanonut ystävälle ja miehelle, että voi olla ettei lapsella ole minkäänlaista elämää aivokuorella. Me yritetään olla tukena suuressa hädässä minkä voimme, mutta paljon tässä ei voi tehdä. Minä otin itse vastuulleni (toki vanhempien suostumuksella) ilmoittelemisen, kun samaa asiaa, tällaista asiaa, on todella raskasta kertoa kaikille, aina vain uudestaan. Se on ollut järkytys tietysti kaikille, mutta siitä kuulemisen tekee helpommaksi se, että joku muu kuin järkyttynyt vanhempi kertoo. Ei tarvitse kuulijan ajatella surevia vanhempia käyttäytymisessään. En nyt tietysti kovin monille ole vasiten soittanut että tällaista, mutta sitä mukaa kun minulta kysellään, vastaan totuudenmukaisesti. Ja muutama läheinen ystävä pyysi jo kauan sitten, että ilmoittaisin kun tiedän jotain, ja ilmoitinkin. Kamala asia kerrottavaksi.

Minua ilahdutti se, että ystäväni ja miehensä ovat molemmat hyvässä kunnossa (olosuhteisiin nähden) ja puhuvat asiasta keskenään ja muiden ihmisten kanssa. Vielä parempaa on se, että kummallakin on oma persoonallisuutensa tallella ja he pystyvät nauramaan ja tuntemaan ja ajattelemaan, eivätkä lamaannu täysin. Meillä on toivoa...

Kauheeta se on joka tapauksessa. Tämä vauva oli niin kovasti toivottu ja odotettu. Edellinen raskaus päättyi keskenmenoon pari vuotta sitten.

Lapsi on tyttö, kaunis ja kovasti molempien vanhempiensa näköinen.